10.8.2022 12:11
Antonietta Toini Lady Pamelana Fra Diavolo-
oopperassa Milanossa.

Oopperan ystävänä oli kiehtovaa löytää suvusta oopperalaulaja. Nimi Antonietta Toini ei tosin sanonut minulle mitään, mutta tarkemmin asiaa tutkiessani selvisi, että kyseessä oli suuren luokan laulajatar, mezzosopraano, joka ensimmäisenä suomalaisena lauloi maailman kuuluisimman oopperatalon Milanon La Scalan lavalla.

Toini Inkeri Putkonen syntyi Raumalla 5. marraskuuta 1901. Hänen isänsä, FM Pekka Putkonen oli kuollut kolme viikkoa aikaisemmin umpisuolentulehdukseen. Perheen esikoinen Tauno Ilmari oli vajaan kahden vuoden ikäinen. Miehensä kuoltua Ida Alina (s. Paasia) lapsineen muutti Sääksmäelle, josta vuonna 1911 Helsinkiin.

Toini oli jo varhain selvillä siitä, että hänestä tulee laulaja. Hän opiskeli laulua Helsingin musiikkiopistossa, jonka jälkeen yksityisesti Rosina Tengénin ja Annikki Uimosen johdolla. Syksyllä 1922 lauluopinnot jatkuivat Milanossa ensin Eugenio Giraldonin ja vuodesta 1924 Giannina Russin johdolla. Ensiesiintyminen tapahtui onnistuneesti Milanon Dal Verme-teatterissa 26. syyskuuta 1926. Nimi Toini Putkonen ei kelvannut italialaiselle ooppera-näyttämölle, joten ensiesiintymisen alla impressaari keksi hänelle taiteilijanimen Antonietta Toini.

Euroopassa oli 1920-luvulla useita kierteleviä oopperaseurueita ja Dal Verme-kiinnityksen loputtua Antonietta Toini lähti laajalle kiertueelle. Hän liittyi italialaiseen oopperaseurueeseen, jonka tähti oli 1920-luvun suurin dramaattinen sopraano Giannina Arangi Lombardi. Ennen television ja äänilevyn aikakautta ihmiset kävivät paljon kuuntelemassa elävää musiikkia, joten kierteleville oopperaseurueille oli kysyntää.

Tuohon aikaan Italiassa oli pulaa hyvistä mezzosopraanoista, joten nuorelle lahjakkaalle laulajalle riitti töitä. Hän sai kiinnityksen Milanon La Scalaan (virallisesti Il Teatro alla Scala) vuodeksi 1929 ja uudelleen vuodeksi 1934. Jokaisen laulajan haave on saada laulaa La Scalan lavalla. Antonietta Toinin kohdalla haave toteutui vuonna 1929 Lady Pamelan roolissa Daniel-François-Esprit Auberin merirosvoaiheisessa oopperassa Fra Diavolo. Elokuussa 1934 hän esiintyi Arena di Veronassa, Italian toisella ikonisella oopperanäyttämöllä.

Vuosina 1935–1936 Antonietta Toini oli kiinnitettynä Frankfurt am Mainin oopperan ensimmäiseksi mezzosopraanoksi. Hän lauloi tuona aikana useita merkittäviä Wagner-rooleja. Hänen ääntään on kuvattu muhkeaksi ja dramaattissävyiseksi, joten se oli kuin luotu Wagnerin massiivisten oopperoiden vaativiin rooleihin. On valitettavaa, ettei Antonietta Toinilta tiettävästi ole säilynyt äänitteitä hänen parhailta vuosiltaan.

Toini Nikander
Toinen maailmansota katkaisi Antonietta Toinin uran. Oopperalaulajan ääni on parhaimmillaan 40 ikävuoden molemmin puolin. Sodan syttyessä Antonietta Toini oli 38-vuotias, joten todennäköisesti uran huippuvuodet jäivät häneltä kokematta. Sodan jälkeen kesti useita vuosia ennen kuin oopperatalojen toiminta vähitellen elpyi sodan runtelemassa Euroopassa.

Sodan jälkeen Antonietta Toini esiintyi jonkin verran kotimaassa. Hän oli avioitunut vuonna 1932 varatuomari, pankinjohtaja Väinö Nikanderin (1892–1967) kanssa. Avioliitto oli lapseton. Pariskunta ehti asua Helsingissä, Kotkassa ja Viipurissa ennen asettumistaan Tampereelle vuonna 1942.

Antonietta Toini ei kotirouvana kauan viihtynyt, vaan ryhtyi – nyt nimellä Toini Nikander – laulunopettajaksi Tampereen musiikkiopistoon ja hänellä oli luultavasti myös yksityisoppilaita. Tampereen Ooppera perustettiin joulukuussa 1946 ja Toini Nikander nousi pian sen toiminnan keskushenkilöksi. Vaikka toiminta ei ollut aivan La Scalan luokkaa, hän paneutui siihen yhtä suurella innolla. Toini Nikander oli Tampereen Oopperan työvaliokunnan puheenjohtaja 1948–1959 ja johtokunnan puheenjohtaja 1963–1972.

Toini Nikander palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1948. Nikanderin pariskunta keräsi laajan taidekokoelman, jonka Toini Nikander vähän ennen kuolemaansa lahjoitti miehensä syntymäkaupungin Turun taidemuseolle. Hän kuoli Tampereella 3. heinäkuuta 1990.

Pirjo Terho
29.6.2022 9:00

Leikkihevoset 1800-luvulta. Kansallismuseo.

Asiakirjoihin on jäänyt erityisen vähän mainintoja lasten leikeistä 1600-luvulla. Leikkiminen mainitaan vain silloin, kun sen seurauksena jouduttiin oikeuden eteen. Ja nämäkin kerrat ovat äärimmäisen harvinaisia. Jopa lasten opiskelusta on enemmän tietoja. Tässä esittämäni tapaukset ovat lähes ainoita, jotka olen löytänyt runsaan 70 vuoden ajalta vuosilta 1623-1696 Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjoista. Esimerkiksi Åbo Akademin tontin arkeologisten kaivausten löydöt antavat kuitenkin ymmärtää, että lasten leikkeihin panostettiin. Löytöihin kuuluu nimittäin nukkeja, jousipyssyjä, leikkimiekkoja, suristimia, luistimia, savieläimiä jne.

Professori Erik Justander kertoi tammikuussa 1667, että Maria Larsdotter Pärlestickerskan poika Johan meni eräänä sunnuntaina ruotsalaisen saarnan aikana leikkimään professorin lasten kanssa tämän lastenkamariin. Siellä Johan löi rykmentinkirjuri Anders Larssonin pojan nenän ja suun verille. Professorin rouva Maria Hartman meni huomauttamaan asiasta Marialle ja pyysi tätä rankaisemaan poikaansa, sekä kieltämään tätä tekemästä enää niin. Maria äityi tästä ajamaan professorin rouvaa takaa ja haukkui tätä kunnialle käyvillä sanoilla.

Heinäkuussa 1680 kerrottiin, että Hans Olofssonin lesken Margareta Gustafsdotterin poika Johan Hansson löydettiin kuolleena jokirannasta talojen väliseltä kujalta. Äiti kertoi, ettei hän ollut nähnyt poikaansa Johan Hanssonia sitten edellisen lauantain, kun tämä lähti ulos. Poika löydettiin seuraavana tiistaina puolen päivän aikaan. Äiti ei tiennyt poikansa liikkeistä muuta kuin sen, että tämä oli edellisenä lauantai-iltapäivänä uimassa Vartiovuoren lammella toisen pojan Johan Erikssonin kanssa. Johan, joka oli kymmenvuotias, kertoi kyllä olleensa uimassa apteekkarin pojan kanssa, mutta lesken poikaa hän ei ollut nähnyt. Saman ikäinen Petter Pistolmakaren poika Erland Pettersson kertoi kirjanpainaja Petter Hansoniuksen tyttären Karin Hansonian kertoneen hänelle, että Johan Eriksson aikoi sunnuntaiaamuna kello seitsemän uimaan Vartiovuorelle, mutta Karin kielsi häntä sanoen, että eräs poika hukkui sinne. Johan vastasi, ettei se estänyt häntä menemästä sinne. Johan Hansson ei kuitenkaan ollut Vartiovuorella hukkunut poika.

Porvari Jöran Post valitti helmikuussa1694, että porvari Johan Peltare rikkoi edellisenä päivänä tullikirjuri Johan Postin pienen pojan Johanin kelkan kadulla, jossa tämä oli laskemassa mäkeä, kuten lasten oli tapana laskiaisen aikaan. Peltare myönsi rikkoneensa kelkan, sillä hän oli kieltänyt muutamaan kertaan poikia laskemasta, sillä katu tuli siitä niin liukkaaksi, ettei väki voinut kulkea sitä. Oikeus totesi, että koska poika ei aiheuttanut mitään vahinkoa, tuli kelkka korvata.

Porvari Jakob Rajalaisen vaimo Valborg Jakobsdotter kertoi Nils Kimalaisen pojan Gabrielin, Lars Kulhon pojan Johanin, Jöran Hurulan pojan ja Simon Skräddaren lesken pojan Simonin leikkineen hänen poikiensa Jakobin ja Gabrielin kanssa helluntaina 11. toukokuuta 1695 Valborgin tuvan takana. Kimalaisen poika otti suuren kiven ja pudotti sen kellarin luukusta, jolloin se osui alla olleeseen oluenpanokattilaan. Välttääkseen vastuuta muut pojat ottivat Kimalaisen pojan hatun merkiksi siitä, että hän vahingoitti pannua.

Asessori Nicolaus Alanus valitti, että piika Maria Mattsdotter tuli hänen taloonsa jouluaattona 1695, ja talosta katosi hopealusikka. Maria kertoi, että kun hän oli lähdössä pois, leikki asessorin pieni poika muiden poikien kanssa talon portilla. Pojalla oli kädessään hopealusikka, jonka hän laski portin puulle. Maria otti sitten lusikan siitä.

Veli Pekka Toropainen

21.6.2022 9:00
Vega-laiva. Kuva: Kapteeni Palander, Nordiska museet.

Ruotsalaistunut suomalainen Adolf Erik Nordenskiöld (1832–1901) purjehti Vega-laivalla ensimmäisenä läpi Koillisväylän vuosina 1878–79. Meritien löytäminen Euroopan ja Aasian pohjoispuolitse Tyynellemerelle oli uroteko, joka herätti suurta huomiota ympäri maailman. Vega-retkeen osallistui myös toinen suomalainen, Oscar Nordqvist.  

Oscar Fritjof Nordqvist syntyi 19. toukokuuta 1858 Viipurissa. Hänen vanhempansa olivat Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arvid Nordqvist ja Sophie Grabbe. Oscar Nordqvist kävi Haminan kadettikoulun ja sai huhtikuussa 1878 nimityksen Venäjän keisarillisen kaartin vänrikiksi.

Parkki Vega lähti historialliselle matkalleen Karlskronan satamasta 22. kesäkuuta 1878. Nordenskiöld johti retkikuntaa, mutta Vegan kapteeni oli Adolf Arnold Louis Palander (vuodesta 1880 Palander af Vega, 1842–1920), josta sittemmin tuli amiraali ja Ruotsin meriministeri. Myös Palanderin sukujuuret ovat Suomessa. Vegan miehistöluettelon mukaan Oscar Nordqvist oli tulkki ja apulaiseläintieteilijä. Hän oli retkikunnan nuorin jäsen.

Oscar Nordqvist. Kuva: Daniel Nyblin,
Museoviraston kuvakokoelma.


Alkumatka sujui joutuisasti purjehtien, mutta jo elokuussa alkoivat sakea sumu ja jäälautat hidastaa matkantekoa. Elokuun 19. päivä saavutettiin eräs suurista tavoitteista, Siperian pohjoisin niemi Kap Tšeljuskin. 28. syyskuuta Vega juuttui jäihin Tšuktšien niemimaan pohjoispuolella, missä se tiukasti pysyikin seuraavaan kesään saakka. Syytä paniikkiin ei kuitenkaan ollut, sillä retkikunta oli hyvin varustautunut myös tämänkaltaisen vastoinkäymisen varalta.

Vegan talvisatamassa vallitsivat ankarat olot: tuuli tuiversi lakkaamatta, pakkasta oli usein yli 40 astetta ja lumituisku saattoi kestää monta päivää peräkkäin. Vega oli jäihin juuttuessaan vajaan puolentoista kilometrin päässä rannasta. Lähistöllä sijaitsi kaksi tšuktšien, siperialaisen alkuasukasheimon, asuttamaa kylää Pitlekai ja Jinretlen.  

Vegan vahva runko kesti hyvin jäiden puristuksen ja 18. heinäkuuta matka taas jatkui. Jäljellä olevan osuuden Koillisväylästä Vega purjehti kahdessa päivässä saavuttaen Pohjoisen jäämeren ja Tyynenmeren yhdistävän Beringinsalmen 20. heinäkuuta 1879. Koillisväylä oli avattu.

Huhtikuun 22. päivänä 1880 kello 22.00 Vega laski ankkurinsa Tukholman kuninkaanlinnan edustalle. Linnaan oli järjestetty suuri juhlavastaanotto ilotulituksineen sankarien paluun kunniaksi. Kunnianosoituksia suorastaan satoi retkikunnan jäsenille. Oscar Nordqvist palkittiin Vega-mitalilla, viidellä korkealla ruotsalaisella kunniamerkillä ja Ruotsin kuninkaan kunniamiekalla.

Suomeen palattuaan Oscar Nordqvist palveli upseerina eri tehtävissä vuoteen 1889, jolloin hän otti virkaeron. Sotilasuransa ohella Nordqvist opiskeli biologiaa Saksassa Freiburgin yliopistossa väitellen tohtoriksi vuonna 1886. Hänen tutkimuskohteitaan olivat kalat, ravut ja kalojen viljely.

Oscar Nordqvist avioitui 17. elokuuta 1881 Ebba Mathilda von Alfthanin (1860–1921) kanssa, jonka vanhemmat olivat Uudenmaanläänin kuvernööri, vapaaherra Georg von Alfthan ja Ebba Geschwendt. Lapset: Gerda (1882–1952), kanslisti, ja Harald Oscar (1884–1947), filosofian tohtori, Lundin yliopiston kalastusbiologian dosentti ja Ruotsin kalastusyhdistyksen toimitusjohtaja.

O. F. Nordqvist toimi vuodesta 1889 kalastustentarkastajana. Hän perusti Evon kalastuskoeaseman vuonna 1892 ja kalastajakoulun vuonna 1901. Vuoden 1902 kalastuslainsäädäntö on suurelta osin Nordqvistin työtä. Hän perusti Suomen Kalastusyhdistyksen ja sen julkaiseman aikakauskirjan Suomen Kalastuslehti, jonka päätoimittaja hän oli vuosina 1892–1904.

Asevelvollisuutta koskevien mielipiteidensä vuoksi Nordqvist joutui kenraalikuvernööri Bobrikovin epäsuosioon ja erotettiin virastaan vuonna 1902. Nordqvist siirtyi vuonna 1904 perheineen Ruotsiin, missä hän toimi ensin kalastusintendenttinä ja vuodesta 1906 maanviljelyshallituksen kalastustentarkastajana. O. F. Nordqvist kuoli Lidingössä 15. lokakuuta 1925.  

Pirjo Terho
14.6.2022 9:10

Jumalan valtaistuin. Taiteilija Vasili Koren.
Venäläinen Raamattu vuodelta 1696.
Kuva: Wikipedia Commons.
Turussa oleskeli jatkuvasti venäläisiä kauppamiehiä jo 1600-luvun alkupuolella. Heidän määränsä kasvoi erityisesti vuoden 1713 jälkeen, jolloin venäläinen sotaväki valloitti kaupungin. Kun Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721, marssivat vieraan vallan sotajoukot maasta pois, mutta venäläiset kauppiaat eivät. He jäivät Turkuun aina 1730-luvulle saakka. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen heitä mainitaan enää harvoin.

Venäläisten kauppiaiden tavasta käydä Turussa jo 1600-luvun alkupuolella kertoo jotakin se, että porvari Sigfrid Kara määrättiin vuoden 1638 kaupanjaotuksen yhteydessä yhdeksi kaupungin kestikievariksi. Hänen velvollisuutenaan oli majoittaa erityisesti venäjältä tulevat kauppiaat. Kaupanjaotuksessa hänen ammattinimikkeekseen merkittiin "ryssän kestikievari".

Useilla venäläisillä kauppiailla oli kaupungissa aitta, johon he varastoivat tavaroita, joita eivät kuljettaneet mukanaan palatessaan takaisin kotiinsa kauppamatkan jälkeen. Samat kauppiaat kävivät siis vakituisesti Turussa. Kulttuurierot eivät olleet turkulaisille vieraita, vaan ne herättivät kiinnostusta. Esimerkiksi kuparisepän vaimo Anna Ingemarsdotter jäi saippuaa ostaessaan ryssän aittaan ihmettelemään ja ihailemaan venäläistä Raamattua. Tuli siinä nautittua vähän väkijuomaakin kaupan vahvistajaisiksi.

Idästä tulleille kauppiaiden myyntituotteille määriteltiin tarkoin rajat. Heidän myyntinsä keskittyi pääasiassa hunajaan, saippuaan sekä ns. ryssänhanskoihin ja ryssänsaappaisiin. Saattoivatpa he myydä karkeaa ryssänkangastakin. He puolestaan ostivat turkulaisilta kaikkea sitä, mitä näillä oli myydä heille. 1720-luvulta lähtien venäläisiä kauppiaita alettiin kutsua asiakirjoissa marketanteiksi.

Kaupankäynnistä on kaupungin lähteisiin jäänyt satoja oikeusjuttuja. Esimerkiksi kaksi Tihvinän porvaria Simon Michitin ja Ivan Wasilievitch olivat majoittuneet vuonna 1643 Karan taloon. He olivat tuoneet kahdeksan kuormaa jäisiä kauppatavaroitaan Turun saaristosta. Kun heidän tulkkinsa David meni juottamaan heidän hevosiaan Kroopille, oli luutnantti Johan Spåra huutanut hänelle: "Ryssänkoirat, kelmit, ostakaa vaan kaikki parhaat hevoset, älkääkä jättäkö muille mitään!" Upseerina Spåra tiesi, että myös oma armeija oli kipeästi hevosten tarpeessa.

Vuodesta 1713 tilanne vakiintui niin, että ruotsalaisen pormestarin rinnalle valittiin myös venäläinen pormestari. Tässä virassa toimi kauppias Ivan Savinov Ponomaroff. Venäläiset kauppiaat asettuivat sotavuosina kaupunkiin vakituisesti, ja tästä aiheutui monenmoisia ongelmia rauhan tulon jälkeen. Esimerkiksi Ivan Trofimoff oli pystyttänyt aittansa laamanni Lagerflychtin tontille, mutta tämän leski antoi purkaa sen. Samalla Ivanin kauppatavarat hanskat, saappaat, myssyt ja muu tavara oli otettu häneltä pois.

Kauppiaiden mukana Turkuun saapui myös muuta väkeä. Omituinen kohtalo oli varas Sofia Henriksdotterilla, joka kertoi oikeudessa vuonna 1689 erään Narvassa asuneen venäläisen kauppiaan myyneen hänet kymmenellä ruplalla Venäjälle eräälle pajarille, joka antoi kastaa hänet ortodoksiseen uskoon 17-vuotiaana. Pappi Oleksi upotti hänet kokonaan paljuun ja luki hänelle jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Hänelle annettiin risti ja ehtoollisensa hän sai siten, että pajari puhalsi savua hänen nenäänsä. Pajari lahjoitti hänet vävylleen, joka oli eversti Novgorodissa. Tältä hän tuli lopulta palvelukseen Novgorodiin venäläiselle kauppiaalle Anders Simonowitzille, joka oli Turussa oleskelleen venäläisen kauppiaan Michel Anderssonin isä. Tämä Michel toi hänet Turkuun edellisenä syksynä yhdessä renkiensä Ivanin ja Jakobin kanssa.

Veli Pekka Toropainen

8.6.2022 11:16
Kulhon päärakennus 1957. Kuva: Museovirasto.

Turkuun kuuluva pieni, noin kahden neliökilometrin suuruinen Kulhon saari sai kuuluisuutta Leena Landerin Kulhon koulukotiin sijoittuvasta romaanista Tummien perhosten koti (1991), sekä siihen perustuvasta, Kulhossa filmatusta samannimisestä elokuvasta (Dome Karukoski, 2008). Koulukoti sijaitsi saarella vuosina 1925–1968. Nykyisin osa Kulhosta on luonnonsuojelualueena muun osan ollessa pääosin kesämökkikäytössä.  

Turun kaupunki vuokrasi Kulhon maatilan Suomen valtiolta vuonna 1920 ja siirsi sinne viisi vuotta myöhemmin Nauvon Oppbystä poikien kasvatuslaitoksen. Kulhon tilan rakennuksia korjattiin ja muokattiin vuoden 1924 aikana kasvatuslaitoksen toimintaan sopivaksi. Henkilökuntaan kuului ensin viisi vakituista henkilöä, myöhemmin henkilökuntaa palkattiin lisää. Turun kaupunki osti Kulhon tilan valtiolta vuonna 1936 maksaen siitä 700 00 markkaa.

Nauvossa oli kerrallaan 12–29 poikaa, jotka oli majoitettu paikkakunnan taloihin. He kävivät paikallista kansakoulua, osallistuivat maatalojen töihin ja opettelivat erilaisten käsityöammattien, kuten kirvesmiehen-, puusepän- tai metallityön alkeita. Suunnilleen samalla periaatteella toimi Kulhon 34-paikkainen kasvatuslaitos. Nauvosta siirtyi Kulhoon 14 poikaa. Nauvo ja Kulho olivat siinä suhteessa tyypillisiä kasvatuslaitoksia, että ne sijaitsivat maantieteellisesti melko kaukana muusta asutuksesta.

Koulukodit olivat usein suuria maatiloja ja tuotantolaitoksia, joissa lapset ja nuoret työskentelivät. Kulhon poikakodin maatilakin oli tuottava yritys. Tilan pinta-ala oli 46 hehtaaria ja esimerkiksi 1930-luvulla siellä oli 18 lehmää ja 250 kanaa. Kahden hehtaarin suuruisessa puutarhassa oli 300 hedelmäpuuta. Kulhon saarella oli päätilan eli kasvatuslaitoksen lisäksi neljä asutustilaa ja 15 huvilatilaa. Koko saari ei siis ollut kasvatuslaitoksen käytössä.

Orvoksi jääneet tai muusta syystä vailla huoltajaa olevat lapset pyrittiin ensisijaisesti sijoittamaan perheisiin ja toissijaisesti orpokoteihin. Kulhon kaltaiset poikakodit (myös tytöille oli omat laitoksensa) oli tarkoitettu ”pahantapaisia tai hoidon puutteessa olevia poikia varten”. He tulivat usein köyhistä ja/tai rikkinäisistä kodeista ja olivat iältään 9 ja 18 vuoden väliltä. Rikoksiin syyllistynyt alle 15-vuotias lapsi voitiin sijoittaa kasvatuslaitokseen tuomioistuimen päätöksellä; sijoitus voitiin tehdä myös yksityishenkilön tai kunnallisen viranomaisen hakemuksen perusteella.  

Kunnallisia kasvatuslaitoksia, joita vuoden 1936 jälkeen kutsuttiin koulukodeiksi, oli vain suurimmissa kaupungeissa, Turun lisäksi Helsingissä, Tampereella, Porissa ja Viipurissa. Lopullinen laitossijoituspaikka päätettiin tutkimuksen perusteella ja sukupuolen lisäksi oppilaat jaettiin iän, älykkyystutkimuksen osoittaman lahjakkuuden ja kotiseudun mukaan.

Kasvatuslaitosten ja koulukotien perusluonne ei suuremmin muuttunut 1920-luvulta 1960-luvulle ulottuvalla ajanjaksolla. Kasvatuslaitosten koko maata koskevat ohjesäännöt korostivat työtä ja tiukkaa kurinpitoa. Laitosten työntekijöiden tärkein tehtävä oli kasvattaa niihin sijoitettuja lapsia ”kunnollisiksi yhteiskunnan jäseniksi” ja kaikessa toiminnassa tuli ”edistää oppilaiden parasta”.  

Sääntöjen rikkomisesta määriteltiin rangaistukset, jotka ulottuivat nuhtelusta ja eristämisestä ruumiilliseen kurittamiseen. Väkivalta vakiintui pian merkittäväksi osaksi koulukotien rangaistuskulttuuria. Ruumiillinen kurittaminen kiellettiin vasta vuonna 1965. Koulukodin kokeneille ajasta on usein jäänyt ahdistavia muistoja loppuelämän ajaksi ja niiden kasvatusmenetelmät ovat herättäneet keskustelua viime vuosiin asti. Kritiikki johti lopulta siihen, että valtiovalta vuonna 2016 esitti virallisen anteeksipyynnön koulukotien kaltoinkohdelluille lapsille.

Pirjo Terho