20.1.2020 7:02
Kun Reisjärven pitäjänapulainen Nils Petter Cajaner kuoli marraskuussa 1841 esikoistyttärensä Sophia Christina oli 15-vuotias ja nuorin kuudesta elossa olleesta sisaruksesta 3-vuotias. Sophia Christina oli vuonna 1834 Iissä tehnyt nykyään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvan merkkausliinan, jossa on
Ylhäällä neljä riviä kirjaimia ja numeroita sekä merkintä ja nimikirjaimet: Ijo d. 11 Iulj 1834. Sophia Christina Cajaner AMC. (Amanda Maria s. 1828) FMC. (Fredrika Margaretha s. 1830) FEC. (Fredrika Emerentia s. 1831) IWC. (Jakob William s. 1832) EIC. (Erik Johan s. 1834) EF. (Erik, äidin veli) AMF. (Anna Maria, äidin sisar) NF.(Nils, äidin veli) SCF. (Sara Christina, äidin sisar) IIF. (Jakob Justus, äidin veli) SCF. (Sara Christina, äidin sisar) EF. (Erik, äidin veli) SCF. (Sara Christina, äidin sisar) AF. (Agatha, äidin sisar) IZF. (Johan Zachris, äidin veli) AMC. (Anna Maria, isän sisar) IZC. (Johan Zachris, isän veli) SCC.(Sara Christina, isän sisar). Keskellä kruunatussa kukkaseppeleessä nimikirjaimet N.P.C (pastori Nils Petter Cajaner, isä) ja F.F. (Fredrika Frosterus, äiti). Kruunatuissa palmunlehväkehissä IF. (Iin rovasti Jakob Frosterus, äidinisä) ja SCC. (Sara Cristina Cajaner, äidinäiti) sekä NPC. (Nils Petter Cajaner, isänisä).
Juuri Iihin jäljelle jäänyt perhe muutti vuonna 1845 (Reisjärvi RK 1838-46 s. 177, Ii RK 1853-59 s. 170). Sophia jäi paikkakunnalle loppuiäkseen. Ennen häntä sisaruksista kuoli Nils Petter, jonka ohjaama raahelainen priki Tähti ollessaan maaliskuussa 1866 matkalla Grimsbystä Alicanteen törmäsi keskiyöllä lähellä Pallingia englantilaiseen höyrylaivaan (Oulun Wiikko-Sanomia 14.4.1866).

Neljä muuta sisarusta muuttivat äitinsä kanssa vuonna 1867 Paltamoon, jossa Jakob William oli nimismiehenä ja nuorempi veljensä Erik Johan Kajaanin kihlakunnan henkikirjuri. "Amanda-neiti piti aina parasta huolta henkikirjuriveljensä huoneen siivoamisesta, vaatteiden kunnosta j.n.e. Fredrika-neiti taas enemmän toimi nimismiesveljensä hyväksi. Kun perhe lähti johonkin ajeluun, kylään esimerkiksi, niin poikkeuksetta vanhempi sisar istui nuoremman veljen ja nuorempi vanhemman kanssa samoissa ajoneuvoissa." (Kaikuja Kajaanista 28.3.1912)

Virkatöiden ohella viljeltiin Sutelan tilaa ja puutarhaa. Jälkimmäinen
sisälsi kaikkia mahdollista kukkia, oman seudun puita ja pensaita sekä etelämpääkin hommatuita lehtipuita, keittiökasveja y. m. m. Oli siellä joku omenapuukin, joka ei kuitenkaan hedelmiä koskaan tehnyt. Kasvitarhan laitto ajaksi keväällä "vallesmanni" varasi itselleen aina aikaa kotona ollakseen, vaikka muulloin usein kulki piirillään. Tarhassaan hän toimi silloin aamusta iltaan. Eri tarhassa hän kasvatti kaalia, jota ei muut vielä siihen aikaan täällä miksikään ymmärtäneet. (KK)
Vielä erikoisempaa oli sisarusten eläinrakkaus.
Pikkulintuja, enimmän pääskystä suosittiin Sutelassa. Räystäiden alle laitettiin niille pesimispaikkoja. Kissoja ei talossa pidetty eikä suvaittu. Lintuin pesimisaikana pidettiin kartanolla pumpulivilloja ja höyheniä, että pääskyset niistä saivat pesäinsä sisustusta. Kaikki, minkä luultiin pääskysiä häiritsevän, talosta poistettiin. Kerran oli syyskesällä navetta perinpohjin lehmäin ulkona ollessa korjattava. Aivan pääskysten suojelemisen vuoksi, kun niiden pesiä oli huoneen sisällä ja räystäissä, siirrettiin tätä työtä useita viikkoja myöhemmäksi, kunnes nämä linnut läksivät etelämailleen. Näistä toimenpiteistä olikin seurauksena, että Sutelassa vilisi pääskysiä kesät läpeensä aivan joka paikka täynnä. Sisähuoneissakin niitä usein lenteli. Niiden laulua ja vikkeliä liikkeitä ihailtiin. Suuri oli ilo keväällä, kun pääskyset tulivat. Sittenpä saivatkin kasvitarhan kasvit menestyä syöpäläisiltä rauhassa. (KK)
19.1.2020 7:00
Silloin palasi näet kesäksi Suomessa käymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä kulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen omakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä nuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan, rakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja soutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä piispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja illalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat oppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään niistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla luomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden myöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. 
Näin halusi esittää piispan ja tulevan piispan välisen suhteen Santeri Ivalo. Nykyään pidetään todennäköisempänä, että Olavi oli Maunun serkun poika tai muu sukulainen. Isänsä lienee ollut rälssimies Rengosta. Maunun suojattina Olavi lähti vuoden 1425 paikkeilla Pariisin yliopistoon opiskelemaan ja sai maisterin paperit huhtikuussa 1428. Kari Hintsala on blogiteksteissään Opiskelua keskiajan Pariisissa (osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7) kertonut ajan opiskelusta ja Pariisista.

Kyösti Vilkuna kuvitteli Maunun ja Suomeen palanneen Olavin keskustelleen näin:
"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot. Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"
"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin porvarit kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli yleinen kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa, kaikilla palavat vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon Teinilaaksossa, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus."
"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa kuolemaan sitä… kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"
"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon tuomioon vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen puoli yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä minään noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."
Oltuaan Suomessa muutamia vuosia Kirkkonummen kirkkoherrana, Olavi palasi Pariisiin vuosiksi 1433-1438 opiskelemaan lisää toimien myös itse opettajana ja yliopiston rehtorinakin. Poissaolo ei haitannut urakehitystä kotimaassa, sillä hänet valittiin Turun tuomiokapitulin arkkiteiniksi vuonna 1436 ja sitten tuomiorovastiksi, mitä tointa hän palattuaan Suomeen vuonna 1438 alkoi hoitamaan.

Työtehtävänsä piispan apulaisena veivät Olavin ulkomaille vielä useita kertoja, vuonna 1445 hän kävi Roomassa paavin luona ja oli kaupungssa uudelleen jo viisi vuotta myöhemmin mukanaan Maunun erokirje ja oma nimityksensä piispaksi.

Olavi Maununpojan sinetti
Hausen: Finlands medeltidssigill  / Wikimedia 
Olavin aikana jatkui kirkollinen rakennustoiminta niin tuomiokirkossa kuin pitkin hiippakuntaakin. Juustenin kronikassa piispuuskautensa merkkitapahtumiin kuuluu kahdeksantena vuonna Turun kaupungin palo salamasta alkaneena. Ja "Apostoli Mattiaan päivänä Herran vuonna 1460, piispuuskautensa kymmenentenä vuonna hän otti hartaasti vastaan kirkon sakramentit ja astui kaiken lihan tielle Turun piispantalossa, ja hänet haudattiin Kristuksen ruumiin kuoriin edeltäjänsä herra Maunun vasemmalle puolelle."

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Olaus Magni. Kansallisbiografia
Wikipedia: Olavi Maununpoika
Santeri Ivalo: Erämaan taistelu
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Notre Damen kohokuvasta Eino Railon kirjasta Yleisen kirjallisuuden historia. Toinen osa, Keskiaika, varhaisrenessanssi.
18.1.2020 7:00
1500- ja 1600-luvun historiantutkimuksen päivät jatkuivat perjantaina Jyväskylässä. Torstain tapaan vain itseäni erityisesti kiinnostaneiden esitysten muistiinpanojen puhtaaksikirjoitus.


Kimmo Katajala kertoi Käkisalmen läänissä tuomiokirjojen kautta löytyneistä muutamasta tapauksesta, jossa alkuperäiset ortodoksiset ja tuoreemmat luterilaiset asukkaat olivat astuneet yhteiseen avioliiton satamaan, vaikka uskontojen sekoittuminen ei ollut kenenkään hyväksymää tai toivomaa. Vieroksuminen jatkui - a yllättävästi - seuraavaan sukupolveen eli "seka-avioliitoissa" syntyneitä saatettiin helpommin epäillä rikollisiksi tai noidiksi. Katajalan arvion mukaan seka-avioliittoissa näkyy "usein vahva emotionalinen panos" eli ne oli solmittu tunteella.

Uskonnon määritys tuomiokirjoista ei ollut yksinkertaista eikä yksiselitteistä, mutta osa etu- tai sukunimistä on yhdistettävissä yhteen tai toiseen kristinuskon muotoon. Ja Katajalla oli myös esimerkki uskonnon vaihdosta, johon liittyi nimen muutos kasteessa. (Ihan niin kuin Nanguroshilla ja juutalaisilla, mutta silti ei tullut mieleen, ennenkuin joku kysyi.)

Museovirastossa työskentelevä Päivi Maaranen kertoi siitä, miten metallinetsijän kolikkolöydön selvittely oli tuonut tietoon Juupajoella 1800-luvun lopulla hylätyn tonttimaan, joka nyt on peltoa eikä ollut koskaan ollut inventoinnin kohteena. Maarasella oli apunaan karttoje lisäksi maanomistajan tieto pellon mustan maan alueesta ja kynnetystä pellosta ilmasta otettu väärävärikuva, jossa alue erottui suorakulmaisena kuin ennen vanhaan Time Team -jaksoissa roomalaiset villat. Keskustelun aikana Maaranen kertoi, että väärävärikuvat ovat kaikkien käytettävissä Museoviraston karttapalvelussa. Maarasen esimerkki (hänen käytettyään juuri sopivaa mittakaavaa) oli niin selvä, että yleisössä heräsi idea Suomen läpikäynnistä koneellisella kuvatunnistuksella.

Kun juuri edellisenä päivänä olin tajunnut, että itärajan itäpuolella oli elämää, oli Jaakko Raunamaan esitys Novrogodin Vatjan viidenneksen verokirjan nimien analyysi keskiajan lopulta mielenkiintoinen. Digihumanismia harrastaen painetusta editiosta poimituista henkilönimistä oli eroteltu niitä, joissa oli itämerensuomalaista ainesta. Näiden osuus massasta oli pieni, mutta kartallistus paljasti selvän kulttuurirajan, jonka selittäjänä oli asumaton suon ja korven vyöhyke.

Taloushistorian laskennallisuus jaksaa viehättää, joten pidin kovasti Ilkka Nummelan analyysistä, jossa hän yhdessä ruotsalaisen tutkijan kanssa on rakentanut varallisuuteen ja etäisyyksiin perustuvan taloudellisen toiminnan maantieteellisen mallin varallisuusveroista vuosina 1571 ja 1800. Suomen puolella taloudellinen toiminta keskittyi Turkuun ja vuoteen 1800 mennessä oli muuttunut vain se, kuinka pitkälle maahan toimintaa riitti. Ruotsissa taas oli tapahtunut merkittävä muutos. Vuonna 1571 taloudellisen toiminnan keskus oli laajalla alueella Keski-Ruotsin järvien kohdalla ja vuonna 1800 huomattavasti pienemmällä alueella Tukholman kohdalla. Jos Nummela esitti muutokselle selityksen, niin se meni minulta ohi. Omia ajatuksia syntyi, mutta niitä on turha jakaa.

Vihoviimeisenä omassa ohjelmassani puhui Miia Kuha havainnoistaan keräämästään Viipurin hiippakunnan kirkkoherrojen ja kappalaisten henkilötietokannasta, jossa on vuosilta 1650-1710 nyt 513 pappia. Suurta osaa heistä on turha hakea Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista, sillä monet, erityisesti kauden alkupuolella, tekivät uraa lukiotiedoin. Verrattuna Turun hiippakuntaan pappien liikkuvuus seurakuntien välillä on suurempaa eikä seurakuntiin muodostunut samassa mittakaavassa paikallaan pysyviä pappissukuja. Sormiani syyhytti kvantitatiivinen analyysi ja paikkatieto, mutta Kuha aikoo jatkaa tapaustutkimuksin, joiden poimimiseen tietokantansa on apuväline.

Mistä tuli mieleen edellisen illan ajatuksenvaihto Kotivuoren ylioppilasmatrkkelista työn alla olevasta Sampo-versiosta. Valitettavasti keskustelukumppanini oli yhtä skeptinen kuin minä sen tulevaisuudessa tarjoamista mahdollisuuksista.

Kuvituksena maakirjakartta ja 1600-luvun pappi, jotka eivät liity suoraan esityksiin.
17.1.2020 7:00
Jyväskylässä kokoontui eilen toista kertaa järjestetyt 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivät. (Eka kerta oli viime vuonna Turussa.) Jo torstai oli täynnä tavaraa, joten rajaan raportoinnin itselleni antoisimpiin esityksiin.

Heti aamun aluksi Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone kertoivat 1500- ja 1600-luvun vaihteessa Ruotsiin rekrytoiduista sotilaista, Björklund ranskalaisista ja Schiavone skoteista. Nämä eivät todellakaan tulleet omin voimin Tukholman linnaan hakemaan duunia, vaan tietoisesti ja tarkoituksellisesti heidät koottiin kotimaastaan, toisinaan alihankintaketjunkin kautta. Erityisesti Björklund painotti organisaatiota ja logistiikkaa ja huomautti projektin sivutuotteena Ruotsin infrastruktuurin ja vientikaupan kehittyneen ja diplomaattisuhteitakin muodostui.

Maria Julku kertoi vuonna 1611 tehdystä sotaretkestä Sumaan. Kuten Oulussa puhuessaan mukana olivat matkalla viipyneet kuninkaalliset kirjeet ja niiden epärealistiset käskyt. Kiitos Ångermanin nämä jaksavat edelleen kiinnostaa, mutta uutta minulle oli se, että Vienanmeren rannalla oli asutuskeskus, johon saattoi hyökätä. Onko missään esitetty karttoja, joissa näkyisi historiallinen asukastiheys nykyisen itärajamme toisella puolella? Miksi miellän alueen pelkäksi metsäksi, vaikka tiedän Lönnrotin alueella retkeilleen ja ihmisiä tavanneen?

Petri Karonen jakoi välituloksia Hirsu-projektista, jossa vertaillaan Suomen ja Ruotsin yhteisen historian kirjoitusta kummassakin maassa. Tietoa tullaan jakamaan myös HAik:n teemanumerossa 2/2020. Eli pääpointti itselleni oli (muistellessani aikanaan leikillä graduista tekemiäni aikajakaumia), että - tietenkin - kaikkia lukuja pitää tarkastella suhteessa resursseihin, joista Karonen keskittyi yliopistoihin ja professoreihin. Rahoituksen Karonen mainitsi vain Ruotsin yhteydessä, mutta mieleen tulivat jhistoriantutkijat Oula Silvennoinen ja Teemu Keskisarja, jotka molemmat ovat julkisesti todenneet siirtynensä tuorempiin aikoihin saadakseen helpommin rahoitusta/kustannussopimuksia. Ja tuskin ovat ainoita.

Mielenkiintoien detsku oli myös Karosen ohimennen mainitsema Suomen sotaan kohdistunut tutkimus 1950-luvulla. Mistä tällaiset trendit syntyvät? Miksi nälkävuodet ovat olleet monella työn alla viime vuosina?

Ville-Pekka Kääriäisen esitys 1600-luvun käsialojen konelukemisesta Transcribuksella näytti edelleen liian hyvältä ollakseen totta ja Kääriäinen korostikin opetusmateriaalin tekemisen työläyttä ja määrän tärkeyttä. Tämä oli ennestään tuttua, mutta vasta nyt (herraties kuinka monen Transcribus&Kansallisarkisto-esityksen jälkeen) tuli esiin, että - tietenkään - Kansallisarkiston digipuoli ei tue minkäänlaista massatallennusta eli kuvat ohjelmaan syöttöä varten pitää ladata yksi kerrallaan. Toivottavasti joku on älynnyt änkyttää tästä Astia-kehitystiimille...

Toinen pointti on se, että malleja pykäävät nyt monet ja yhteistyö olisi tehokkaampaa. Mutta nyt kun suunnittelen omaa aineiston läpikäyntiäni alan ymmärtää entistä paremmin niitä, jotka eivät aineistoista muodostamiaan datasettejä ole oitis jakamassa, kuten ei ole Kääriäinenkään.

Viimeisessä sessiossa oli teemana popularisointi ja saimme ennakkotietoa Turun linnaan vuodeksi 2022 suunnitellusta Katarina Jagellonica -näyttelystä. Pääkohderyhmä on lapset, joten käyn varmasti tutustumassa. Museokeskuksen edustajana puhunut Päivi Lönnberg korosti yhteistyötä yliopistotutkijoiden kanssa ja mainitsi edelleen pari kuukautta esillä olevan näyttelyn Muutama sana naisista, joka perustuu Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan. "Prinsessan matkaan" linkittyy ainakin Nina Mannisen tutkimus, josta hän puhui suunnilleen samat asiat kuin taannoin Sinebrychoffilla. Muitakin toivotettiin tervetulleiksi.

Lopuksi Rose-Marie Peake kertoi kirjan Korsetti ja krusifiksi ympärille rakennetusta virtuaalitodellisuuden ja vaatesuunnittelun projektista. Olin sen julkisessa esittelyssä Oodissa enenn joulua, joten oli mielenkiintoista kuulla, mitä kulissien takana tapahtui. Varsinkin kun osallistuin muutama vuosi sitten kirjan tekijöiden historian popularisointi kurssille. Ihanaa, että jotkut jaksavat yrittää.

Kuvitus: Kurikka 8-9/1917 & The Roxburghe ballads (1879)
16.1.2020 7:06
Vuoden alussa julkaisemassani tekstissä vertasin jatko-opiskelijaksi siirtymistäni Peppi Pitkätossun koulussa istumiseen tavalla, joka ei toteutunut Astrid Lindgrenin tarinassa, jossa (muistaakseni) Peppi ei vaadittavia konventioita pystynyt noudattamaan.

Nimikkopyhimykseni Katariina
Aleksandrialainen ja teilipyörä.
Michelangelo Merisi da Caravaggio, Wikimedia
Peppi Pitkätossua muistuttavaan käytökseeni viimeisen vuosikymmenen aikana on kuulunut se, että olen tässä blogissa kirjoittanut niin tilaisuuksista kuin teksteistäkin kritiikkiä, jonka tarkoituksena ei ole ollut suhteiden rakentaminen eikä niiden ylläpito. Joku päivä kai pitäisi lukea mitä kauheuksia tuotannosta löytyy, mutta luulisin tapojeni vuosien varrella jossain määrin muuttuneen.

Ainakin jos viime vuosina olen tuttavan kirjoittamaa tekstiä lukiessani kironnut ääneen tekemiään valintoja, useimmiten olen jättänyt kertomatta kokemuksesta julkisesti. (Poikkeuksia tähän on ja kyseiset henkilöt ovat edelleen kanssani hämmästyttävän ystävällissä väleissä.) Jos tilaisuuksissa esitys on ollut mielestäni vaikeaselkoinen tai epäonnistunut, en ole enää tätä suoraan sanonut, vaan joko jättänyt kokonaan mainitsematta tai ohittanut mahdollisimman diplomaattisin ilmaisuin.

Käytännön voi tulkita itsesensuurina, jonka tarkoitus on tehdä itseäni tykö historiantutkijoille. Mutta itse näen sen palvelevan blogin alkuperäistä tarkoitusta eli informoimista ja innostamista. Niiden voi muuten nähdä olevan myös 1700-luvun sanomalehtitekstienkin tarkoituksena eli olen löytänyt henkilökohtaisen suhteen tutkimuskohteeseeni!

Kaikeksi onneksi nykypäivässä on myös eroja menneisyyteen. Luin nyt aamusella (uudestaan) Tilda Maria Forseliuksen väitöskirjaa God dag, min läsare! Bland berättare, brevskrivare, boktryckare och andra bidgragsgivare i tidig svensk veckopress 1730-1773 (2015) ja eilen saamani huomautus sopivaksi katsotusta verkkokirjoittamisesta resonoi allaolevaan pätkään. Ja innoitti täten naputellemaan ylläolevan.
Så sent som 1706 torterades och halshöggs en Johan Henrik Schönheit, tidigare landsfiskal i Umeå, för att ha låtit trycka och sprida en smädesskrift mot Carl XII. Berättelsen om bakgrunden till domen varierar i olika källor, men straffet beskrivs samstämmigt. Först brändes de tryckta böckerna. Därefter höggs Schönheits högra hand av och hans tunga drogs ut med en krok. Han halshöggs och kroppen brändes på bål.  Handen och tungan spikades upp på skampålen vid torget i Marstrand. Tungan, som en symbol för talet, och handen för skrivkunnigheten hängde till allmän beskådan och varning.
En sådan händelse torde länge ha spritt ringar på vattnet även om dödsstraff och tortyr inte tillämpades igen. Också i 1736 års lag var halshuggning det straff som stadgades för den som ”lasteliga talar, eller skrifwer” om kungahuset. Räknades brottet som förräderi skulle förövaren först mista sin högra hand och steglas innan halshuggning skedde. Även ogrundade tillvitelser mot ”Konungens och Rikets Råd”, det vill säga regeringen, skulle enligt lagen pliktas med döden. Under sådana omständigheter är det inte förvånande att redaktörer och skribenter blev försiktiga med vad de skrev och med att sätta ut sina namn. (s. 82)