14.8.2022 7:00

Nordisk Historikermötetin viimeisen päivän eli keskiviikon aloitin sessiossa More than a space for female labour - the early modern Nordic household revisited. Siinä puhui ensimmäiseksi Karin Hassan Jansson, joka oli tarkastellut vuosilta 1750-1850 tekstejä, jotka määrittelivät aviomiehille ja vaimoille "kuuluvia" töitä ja elämänpiiriä. 

Kuvaava esimerkki (hämmästyttävän) tasa-arvoisesta ajattelusta oli Swebeliuksen katekismus, jossa korostettiin molemminpuolista apua ja huolenpitoa. Janssonin esityksessä ero tanskalaiseen 1700-luvun katekismukseen, jossa aviomiehen piti hallita ja elättää, tuntui merkitykselliseltä. Lisäksi se resonoi havaintoihini siitä, miten tasa-arvoisesti naisista kirjoitettiin väitöskirjahankkeeni aineistossa. Janssonkin käyttää sanomalehtiä, mutta ei selittänyt tässä esityksessä tätä tarkemmin.

Keskustelussa Janssonilta kysyttiin oliko molemminpuolisuuden korostus viite toisenlaisesta todellisuudesta. Jansson totesi, että korostus oli vastareaktio kaupungeissa esiintyneeseen uuteen elämäntapaan.

Jansson päätti esityksensä toteamalla, että pitää olla varovainen heijastaessaan eri aikojen ja eri maiden sukupuolikäsityksiä toisaalle. Ruotsi 1700-luvulla oli eri asia kuin saman ajan Britannia, josta tehty tutkimus saa enemmän näkyvyyttä ja värittää näkemyksiä menneisyydestä turhan paljon.

Carolina Uppenberg kertoi projektistaan, jossa hän on (hieman karrikoiden) kerännyt torpparisopimuksista nais- ja miestaksvärkkien määriä. Argumenttinsa oli, että koska miestorpparit olivat naisia enemmän torpan ulkopuolisissa töissä, naiset olivat "todellisempia" torppareita. Tilastollinen päättelynsä ei täysin vakuuttanut ja keskusteluosiossa mainittiin, että taksvärkkien sukupuolijakauma 1700-luvulla oli tasaisempi, mikä jäi arveluttamaan. Eikä ainoastaan siksi, että 1700-luvun alku Ruotsissa alkaa näyttäytyä huomattavan tasa-arvoisena.

Hilde Sandvikin esitys palveluspakosta Norjassa jäi hieman epäselväksi. Oli tiukat määräykset muuttokielloista ja palvelupakosta, mutta todellisuudessa väestönlaskennassa oli iso joukko päivätyöläisiä ja irtolaisuudesta ei läheskään aina tuomittu.

Hanna Østhus käsitteli 1700-luvun miespalvelijoita Tanska-Norjasn kaupungeissa. Heistä alettiin puhua tuottamattomina ja erityisesti lakeijoita vastaan puhuttiin suoraan. Miesten suhteellinen osuus laski läpi 1700- ja 1800-luvun. Lähdepohja oli moninainen, mutta Østhus viittasi myös sanomalehti-ilmoituksiin, jee!

Nina Javette Koefoed puhui kristinuskoon nojaavasta työntekovelvoitteesta. Tanskassa saattoi 1700-luvulla joutua kehruuhuoneelle tai sitä vastaavalle työhuoneelle olemalla kiroileva vaimo, joka ei hoitanut kotitaloutta, tai olemalla nuori mies, jota vanhemmat eivät muilla keinoin saa patistettua työhön. Työ oli hurskautta.

Lopuksi voisi sanoa jotain historiantutkijoiden sukupuolien välisestä työnjaosta, mutta ei mitään uutta.

13.8.2022 7:00

1) Maanantain ilmastohistoriapläjäyksen jälkeen siirryin Nordiska historikermötetissä puuvillan historiaa käsittelevään sessioon. Missasin pari ensimmäistä minuuttia ja ehkä ratkaisevia tietoja. Olin nimittäin aivan ihmeissäni, kun puhuttiin puuvillasta keskiajan Euroopassa. Mistä se tuli? Miten se tuontitavarana saattoi olla niin halpaa, että ensisijainen käyttö oli alusvaatteissa ja köyhemmän kansanosan vaatteina? 

Tuntumpaa oli se, että mikään ei pysy samana. Fyysisiä tekstiilejä väitöskirjassaan tutkiva Jenni A. Suomela selitti, että vaikka nykyaikaisesti kasvatettu ja käsitelty puuvilla on helppoa erottaa muista kasviperäisistä kuiduista, sama ei päde menneisyydessä. Kun mennään tarpeeksi kauan menneisyyteen, kyse voi olla puuvillalajista, jonka brittien aktiviteetti Intiassa tappoi sukupuuttoon.

Sekä Suomela että asiakirjoihin keskittyvä Eva Andersson toivat esiin sanaston moninaisuuden ja moniselitteisyyden. Molempien lähteenä ovat perukirjat, joissa kangaslaatujen tarkka tunnistus ei ole ollut ensisijainen huoli. Hieman parempi ja rikkaampi lähde ovat kauppiaiden inventaariot.

2) Tiistaiaamun sessiossa menneisyyden kirjoittajista merkityksellisintä oli kuulla Anna Nilsson Hammarin ja Svante Norrhemin projektissa. Siinä tutkitaan De la Gardie -suvun maaomistuksen hallintaa ja työntekijöitä 1600-luvulla. Kiinnostavaa yleisesti "tavallisempien" ihmisten historiana ja erityisesti Kokemäen kannalta. Sekä Kokemäenkartano että sukutilamme Forsby kuuluivat kyseiseen tilakokonaisuuteen ja vaikka niitä ei tulevassa kirjassa mainittaisikaan, se varmasti selventää jotain kuviosta, jossa herrat olivat kaukana paikalta.

Arja Rantasen esityksessä pitäjänkirjureista tuli esiin joitain uusia asioita, mikä tarkoittanee, että väitöskirjaansa Pennförare i periferin : österbottniska sockenskrivare 1721-1868 perehtyminen on jäänyt väliin.

3)  Paneelikeskustelu 1700-luvun pohjoismaisista painovapausajoista oli väitöskirjatutkimukselleni relevantti, mutta ei kovin antoisa. Painovapaus kun ensisijaisesti näkyi pamflettien ja lyhytaikaisten lehtien julkaisuna ja minä olen kiinnostunut  pitkäaikaisista lehdistä. Niidenkin määrään painovapaus vaikutti ja vapauden riistossa lehtiä lakkautettiin, mutta olennaisesti, jos lehdet halusivat pysyä hengissä, niiden piti miellyttää sekä yleisöä että hallintoa. Eli harrastaa harkintaa, jota voidaan itsesensuuriksikin kutsua. Tämän sanoin ääneen ja yhteenvedossa mainittiin, että itsesensuuria pitäisi miettiä enemmän, joten ehkä en sanonut mitään kovin tyhmää.

12.8.2022 7:00

Nordiska historikermötetin ekan päivän omistin ilmastohistorialle, josta oli tarjolla 6 informatiivista esitystä. Ensimmäisessä luonnontieteilijä Hans Linderholm kertoi puulustojen sisältämästä tiedosta. Paljon oli tuttua, mutta nyt vasta tajusin, miksi pohjoisiin järviin on päätynyt tuhansien vuosien puuarkisto: veteen on kaatunut rannalla kasvaneet puut. Koska informatiivisten puiden pitää olla vanhoja ja ihmistoimintaa kohtaamattomia, puihin perustuva ilmastohistoriallinen tieto on Suomesta heikointa tiheimmän asutuksen alueelta eli Pähkinäsaaren rajan lounaispuolelta. Onneksi sarjoja Pohjoismaista on niin paljon, että sinnekin saadaan interpoloitua näkemystä.

Uutta tai unohtunutta oli se, että puulustoista voidaan tutkia leveysmittojen lisäksi puun tiheyttä, kemiallisia ominaisuuksia ja hiilen isotyyppejä. Uusinta uutta on solutason tarkastelu, josta Linderholmin näyttämän esimerkin perusteella voi erottua tulivuoren purkaus.

Seuraavaksi Fredrik Chapentier Ljungqvist esitteli pohjoismaista historiografiaa ilmaston huomioimisesta historiantutkimuksessa. Lyhyesti: jätettiin huomiotta ja/eikä ollut dataa, josta vetää johtopäätöksiä. Pidempi versio on Heli Huhtamaan kanssa kirjoittamassaan artikkelissa Climate in Nordic historical research – a research review and future perspectives.

Kolmantena Stefan Norrgård kertoi edelleen jatkuvista jäänlähtötutkimuksistaan, joista kuulin viimeksi Lahdessa 2019. Nyt tietokannoissaan on myös Kokemäenjoki vuodesta 1793, mikä tietenkin lämmitti sydäntäni. Varsinkin, kun kohdatessani kyseiset tiedot Kansalliskirjastossa, en tiennyt olivatko ne päässeet tutkimuksen kohteeksi. Vaikka olen joen rannalla kasvanut ja jäätilannetta seurannut, Norrgårdin esitys muistutti siitä, että jäällä ja sen lähdöllä oli aivan toinen taloudellinen ja toiminnallinen merkitys silloin kun se mahdollisti kulkemisen. (Juttelin Norrgårdin kanssa kahvitauolla ja jos joku sattuu tietämään missä on aikasarja jäänlähdöistä Loimaanjoessa, niin Norrgård olisi kiitollinen vinkeistä.)

Kahvitauon jälkeen Martin Skoglund kertoi käynnissä olevasta väitöskirjatutkimuksestaaan, jossa hän on kerännyt Jämtlannista monta pitkää aikasarjaa. Kymmenykset sadon markkereina vielä ymmärsin, mutta ohran kylvöpäivät vuosille 1699-1920, ohran korjuupäivät 1701-1920 ja heinän korjuuajat 1762-1863? Seudulla oli huomattavan tunnontarkkoja talonpoikaisia päiväkirjan pitäjiä? Tilastollinen vertailu näiden sarjojen ja ilmastohistorian välillä tuotti mielenkiintoisia korrelaatioita, joten Skoglundin tutkimukseen pitää perehtyä sen valmistuttua.

Heli Huhtamaa vaikuttaa Bernin yliopistossa ja johtaa viisivuotista projektia tulivuorenpurkauksien ilmastovaikutuksista Pohjoismaissa. Tämähän on ollut minua pitkään kiinnostanut seikka (Tulivuorista ja nälkävuosista (2010), Vuonna 536 (2013), Tulivuorten vaikutus Suomessa (2014), Kun Krakataun purkaus näkyi Suomeen (2015)) , joten kuuntelin mielenkiinnolla. Asiat osoittautuivat vähemmän suoraviivaisiksi eli vaikutukset Keski-Euroopassa eivät aina vastaa tilannetta Pohjoismaissa. Täytyy seurata Huhtamaan julkaisulistaa, että arvailuni korvautuvat tiedolla. Mielestäni kuulin ekaa kertaa, että nälänhädät 1601 ja 1695-97 liittyivät kaukaisiin tulivuorenpurkauksiin, jotka ovat tallentuneet napajäiden kerroksiin. Huhtamaa oli vertaillut näiden seurauksia Pohjanmaalla käyttäen kymmenyksiä ja autioitumisia. Jälkimmäisiin tietenkin vaikuuttivat viranomaisten linjaukset.

Viimeisenä Dominik Collet puhui 1770-luvun ensivuosien kriisistä. Tämä osui siis väikkäritutkimukseni aikaan ja esityksessä tuli esiin väikkäriin suoraan liittyviäkin seikkoja. Sattuman kauppaa, jossa tuli tässä välissä pikavoitto. Colletin varsinainen pointti oli selittää 1770-71 katoon yhdistettävissä olevia historiallisia käänteitä kuten Puolan ensimmäinen jako, Itä-Intian kommpanian romahdus ja vallankumoukset Ruotsissa ja Tanskassa.

Loppukeskustelussa Skoglundilta kysyttiin, kirjoittivatko talonpojat päiväkirjoissaan "lämpimästä" tai "kylmästä" säästä silloin, kun lämpötilaa eivät osanneet koulutetutkaan ihmiset mitata. Eivät kirjoittaneet.

11.8.2022 7:13

Pohjoismainen historiantutkijoiden tapaaminen vei minut alkuviikoksi Göteborgiin. Pääsin kaupunkiin sen verran etuajassa, että ehdin kaupunginmuseoon. Siellä lähes kaikki oli samoin kuin viime vierailullani 7 vuotta sitten, mutta Göteborgin 400-vuotisjuhlinnan kunniaksi kaupungin varhaisvaiheiden osuus oli uutta. (Suhteellisen, näyttely avattiin vuonna 2017.)

Näyttelyn kierto oli tarkoitus aloittaa filmillä, joka pikakelasi alueen rajat ja linnoitukset keskiajalta alkaen. Esitystä oli elävöitetty animoiduilla kuninkailla, jotka välillä poukkivat esiin. Ratkaisua voi pitää yleisön kosiskeluna, mutta mitä ajaa haudanvakava tyyli, jota kukaan ei jaksa keskittyneenä katsoa? Lisäksi kuninkailla oli paikkansa: he (ja teksti) muistuttivat siitä, että rajojen veto oli kuninkaiden intressi ja tavallisilla ihmisillä oli aivan muita murheita.

Näyttelyn eka osa "Nya Lödose 1473-1621" käytti alueen arkeologisia löytöjä monipuolisesti ja hyvin. Avainesineeksi oli nostettu hopeinen sydänmedaljonki, jonka sisällä ollutta paperia ei ole onnistuttu lukemaan, mutta medaljongin todennäköinen kantaja on tunnistettu. Asiaa oli saatu irti useampi seinätaulu, jotka myös kutsuivat kävijöitä miettimään esineen tarinaa. Ehkä pointtina oli, että historiasta on tietoa, mutta siinä on myös epäselviä asioita. (Museon YouTube-kanavalla on toisenlainen esittely samasta esineestä.)


Varsinaisempi osuus oli hämärä ja hirsinen, mistä syntyi minusta "informatiivinen" tunnelma. Yllä näkyvään koti-interiööriin oli saatu dynamiikkaa/tarinallisuutta seinätaululla, joka muistutti lähes alituisesta sodan uhasta ja kas, seuraava vitriini esittelikin aseistusta.


Erittäin ihastunut olin yllä olevan kuvan alareunassa näkyvään raidotukseen ja siihen johtaneeseen viivaan. Näkövammaisille (kai?) tarkoitetut reittimerkinnnät ohjasivat pääkierron, poikkeamat ja paikat, joissa piti pysähtyä. Hermolepoa verrattuna useimpiin museoköynteihin.


Pidin myös kuvan kauppapaikkalavastuksesta. Oikeastaanhan kyseessä on varsin esineköyhä esillepano, mutta se ei tuntunut siltä. Varastolaatikkoa muistuttavina vitriinit olivat jännittävämpiä, ikään kuin "löytöjä". 


Materiaalisen elämän kuvauksen lisäksi arkeologisen tutkimuksen tuloksista saatiin irti myös elämää - ja lisää arvoituksiakin. Kaksi poikaa oli haudattu yllä näkyvän koulussa käytetyn rankaisuvälineen ja piiskausrisujen kanssa. Kuolivat pahanteossa ja vaativat rangaistusta? Kuolemasta päästiin uskonasioihin ja kaupungin väkivaltaisuuteen, josta kaivausten luulöydöt todistivat.

Mahdollisesti vanhasta kaupungista oli tehty myös jonkinlainen visualisointi, sillä yksi ruutu oli pimeänä.  (Nya Lödösen arkeologisista kaivauksista kertovat videot ovat edelleen YouTubessa.)

Varsinainen Göteborg perustettiin 1621 ja vuosisadan lopulla se oli paljon edeltäjäänsä rikkaampi paikka. Tämä tuotiin esiin filmillä, johon oli luotu näkymiä kaupunkiin, näyttelyarkkitehtuurin muutoksella sekä tietenkin esineistöllä. 



Tavallisempiakaan ihmisiä ei unohdettu, vaan näyttelyssä oli "takapiha", jonne lavastettu kaupunginportti ja häpeäpaalu kertoivat ihmisistä, jotka eivät välttämättä edes päässeet kaupunkiin. Autenttisina esineinä monesti toisaallakin nähdyt vahtipihdit ja pyövelin miekka. 


Vielä tavallisempaa elämää edustivat työstä, leikistä ja vanhuudesta kertovat vitriinit. Ennen koulun ja kirjakulttuurin esittelyä vitriinin sai myös lapsenmurhaajan tarina. Samoja elementtejä taidettiin kierrättää eli kertoa lopun juorupisteessä.


Paljon jäi tietenkin näkymättömiin. Eläimet ja merimiehet tulivat ensimmäisenä mieleen. Suhde ympäröivään maaseutuun. Väestönkasvu...

Näyttelyn viesti Göteborgista historiasta korosti "ruotsalaisuutta/alkuperäisyyttä" eli asukkaiden siirtoa Nya Lödösestä uuteen paikkaa. Hollantilaisten osuutta yritettiin häivyttää aktiivisesti esimerkiksi toteamalla, että Hollannista tulleilla saattoi olla juuret Saksan alueella. Kuitenkin näyttelyn aloittanut hopeasydän oli yhdistetty hollantilaiseen naiseen. 
10.8.2022 7:00

Kerättyäni väikkäriini yli 100-vuotiaana 1700-luvulla kuolleita oli virkistävää (perinteisesti muuta etsiessä) lukea kuvaus elävästä 100-vuotiaasta Uusmaalaisesta 10.2.1913:

Pienessä mökissä Vanhankaupungin seuduilla Viikin kartanon maalla asuu suutarinleski Maria Palin. Mainitussa mökissä on hän asunut 70 vuotta. Vanhus on syntynyt Vihdissä heinäk. 30 pnä 1813 ja täyttää siis muutamien kuukausien perästä 100 vuotta. Mummo elättää itsensä yhä edelleen villalangankehruulla. Kehräämänsä lanka ei tietystikään nykyään ole enää yhtä hienoa kuin ennen, sillä vanhuksen näkö ei ole enää kyllin tarkka. Mutta siitä huolimatta saa hän tuotteensa myydyiksi. Hän hoitaa myöskin pienen taloutansa sekä hakkaa itse tarvitsemansa puut. Eukko liikkuu melkein yhtä reippaasti kuin nuoretkin, senpä tähden lieneekin eräs hänen naapureistaan ehdottanut, että hän kirjoittautuisi Vanhankaupungin nuorisoseuraan.

Helsingin Kaiku 31/1913
Kuvaus on niin mukava, että arvelutti lähteä tarkistamaan paikansa pitävyyttä. Mutta halusin jakaa tekstin täällä, joten... on todettava, ettei Vihdin kastetuissa ole 30.7.1813 syntynyttä lasta ollenkaan. Yksi Maria on siellä syntynyt 30.7.1816 ja Marian kuoleman yhteydessä käy ilmi, että tämä on oikea kastetieto. Länsi-Uusimaassa 11.2.1919 julkaistu muistokirjoitus oli otsikoitu Helsingin vanhin asukas kuollut. Maria Palin kuollut 102 vuoden vanhana.

Maria Jefwert syntyi heinäk. 30 p. 1816 Vihdissä, missä hänen isänsä oli seppänä. (Isä oli vuorostaan Kustaa III:n Ruotsista tuottamia seppiä). Äiti oli kotoisin Karjalohjan Lepistä, nimeltään Ståhlberg. Täyskasvuiseksi tultuaan meni Maria naimisiin suutari Palinin kanssa Helsingistä. Pariskunta muutti pian asumaan Viikin kartanon alueelle Vanhassakaupungissa, mihin he lähes 80 vuotta sitten rakensivat oman mökin. 

40-vuotiaana jäi Maria Palin leskeksi seitsemän lapsen kera, jotka hän omalla työllään - pääasiallisesti villan kehruulla ja kankaankutomisella - elätti ja kasvatti. Isältä peritty keuhkotauti lopetti kuitenkin lasten elämän, toisten jo nuorena, viimeisten 60-70 ikävuodella. Lastenlapsetkin ovat ehtineet mennä manan maille, joten leskirouva Palin on viime vuosikymmenet elänyt mökissään ilman läheisempiä omaisiaan, yhdessä viimeisen tytärvainajansa miehen ja tämän toisen vaimon kanssa.

Hyvä terveys on rouva Palinilla aina ollut. Noin 60 vuoden aikana hän ei ollut kertaakaan sairastunut. Ja hyvää terveyttä seurasi myös hyvä mieliala, joka ei vainajaa jättänyt vakeimmissakaan elämankohdissa. Ei koskaan valitusta, ei koskaan syytöstä yhteiskuntaa ja olevia oloja vastaan. Tässäkin suhteessa oli Maria Palin nykyaikana harvinainen ilmiö. Omilla voimillaan ja aherruksellaan vanhus viimeiseen asti hankki pienet elintarpeensa. 

Kunnia tällaisen ihmisen muistolle.