Sukututkijan loppuvuosi

"Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä poikasena minä Kirkkonummelta Helsinkiin tulin, alotti pappa Gestrin. - Olin jo kotitalossani tottunut käsittelemään hevosia ja sen vuoksi olikin vakaa aikomukseni ryhtyä ajuriksi. 

Ensimmäisen hevoseni ostin eräällä vanhalta issikalta. Se taisi maksaa kolmesataa markkaa — hyvä hinta silloin, mutta hyvä oli hevonenkin. Kuusivuotias tamma, oikein tuliterä ja tuuliharja. Kyllä sen kanssa kehtasi Espiksen pirssiin ajaa.

Meitä taisi silloin kaupunkiin tullessani olla parisataa ajuria — joukossa harmaatukkaisia ukkojakin, jotka olivat nähneet Oolannin sodan ja Viaporin pommituksen. He ovat jo kaikki siirtyneet manan majoille, mutta heiltä minä ensimmäisen issikkakoulutukseni sain.

Markka ja viisikymmentä penniä maksoi silloin tunnin ajelu ja pienin ajotaksa oli kaupungissa 25 penniä. Sillä sai jo ajaa Kauppatorilta Hietalahteen saakka. Töölööseem maksoi kyyti kymmenen penniä enemmän ja Vanhaankaupunkiin "ookatessa" oli maksettava kokonaista neljäkymmentä penniä. Sai siinä toisenkin kerran pollea piiskalla rapsauttaa, jos aikoi kolmen markan päiväpalkoille päästä."

"Vapun aatot ja laskiaistiistait olivat siihen aikaan suurimpia juhlia - ja kyllä helsinkiläiset silloin huvitella osasivat. Me ajurit elimme sellaisina päivinä oikein kulta-aikoja. Markkoja tuli päivässä tavallisesti enemmän kuin muulloin viikossa, sillä hiukan "maistaneet" herrat olivat hyviä kyydittäviä. Kerrankin pisti muuan silkkipyttypäinen herra kouraani kokonaisen satamarkkasen ja sanoi, että ajahan nyt koko rahan edestä. 

Mikäpäs siinä. Lähdettiin ravaamaan ja kun oli parisen tuntia kaupunkia kierrelty, nukahti herra »troskaan». Minä nostin kuomun ylös ja ajelin hiljalleen iltapäivään saakka. Lopulta herra sitten heräsi ja tuumi, että onpahan jo tainnut tulla tarpeeksi ajettua — vie nyt vielä kotia! Tein työtä käskettyä ja niin oli herra hyvillään kyydistä, ettei huolinut rahasta takaisin, vaikka hänelle tarjosinkin.

Sellaisia asiakkaita ei kuitenkaan sattunut kohdallemme joka päivä." 

"Sen yön minä muistan ikäni. Olin saanut »troskaani» iloisen seurueen Kaisaniemestä — kaksi herraa ja kaksi neitiä. He käskivät ajaa Töölöön tulliin, mutta hiljaa. Ymmärsin, että kyydittävät halusivat ihailla kaunista kuutamoa ja annoin tamman kävellä omia aikojaan. Kyydittävät rupattelivat sen minkä ennättivät ja pistivät tuontuostakin vielä lauluksikin. 

Kun saavuimme sokeritehtaan kohdalle, tuli muuan posetiiviä kantava italialainen meitä vastaan. Toinen herroista huomasi hänet ja kehoitti minua pysäyttämään ajopelit. Tein työtä käskettyä, minkä jälkeen herrat pyysivät posetiivinsoittajaa kipuamaan vierelleni kuskipukille ja panemaan pelivärkkinsä käyntiin. 

Mikäpäs siinä! Posetiivari kiipesi viereeni, avasi »toosansa» ja ryhtyi kiertämään kammesta. 

Se oli herroista niin lystiä, että he kehoittivat minua ajamaan takaisin kaupunkiin. Posetiivari sai jonkun markan ja riemastui niin, että veivasi entistä suuremmalla innolla pelivärkkiään. 

Niin sitä sitten ajettiin koko yö ympäri kaupunkia. Tamma hölkytteli hiljalleen, musiikki pelasi ja silloin tällöin säestivät herrat sitä vielä laulullaan. Päivä alkoi jo valjeta, kun kyydittävät lopulta saivat kylläkseen ja päästivät posetiivarin kotiinsa. Minä sain hyvät kyytirahat ja olin tyytyväinen, sillä harvoinhan sitä sentään issikka musiikin säestyksellä ajelee..."

HS 6.6.1930

Huomasimme vaivanneemme vanhasta jo liiaksi ja nousimme lähteäksemme."

Brita Thomasdotter syntyi myöhempien rippikirjojen mukaan vuonna 1710 eli aikaan, jolta tuskin mistään Suomen seurakunnasta on tallella kastelistauksia. En myöskään onnistunut löytämään merkintää (todennäköisesti? ehkä?) ensimmäisestä avioliitostaan Nils Larsson Kutilaisen (s. ~1705) kanssa. Heille syntyi 15.4.1741 Anna-tytär Iisalmen Partalassa, jossa Brita tunnettiin jollain H-alkuisella sukunimellä. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Iisalmessa 1734 vihitty pariskunta "Soldat Nils Snelström" & "Pigan Britha Haloin", sillä heillekin syntyi lapsi kesällä 1741.)

Kesällä 1743 pari asui Paavolan Pehkolassa, jossa 5.7.1743 syntynyt poika sai nimekseen Nils. Kun 3.4.1745 syntynyt Brita-tytär kastettiin, isänsä merkittiin edesmenneeksi. Hän oli kuollut 5.3.1745.  

Brita Thomasdotter solmi seuraavan avioliittonsa 27.4.1746 sotilas Johan Grelsson Asproothin kanssa. He asuivat Pehkolassa, kun Johannes-poika syntyi 17.3.1747. Johanin hautausta en löytänyt Paavolasta. Brita meni leskenä 7.10.1753 naimisiin sotilas Christian Branderin kanssa. Parin Joseph-poika oli syntynyt jo 11.6.1752 Pehkolassa.

Se, että kyse on samasta Britasta, käy ilmi Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamasta Paavolan "asukasluettelosta 1755-1762", jonka suluissa on Perttusen huomautuksia.

Christer Brander 1726 (d. abt 1763)
hu Brita Thomasdr 1710 (uusi avio 8.1.1764 sivulle 20)
sv moder Anna Pehrsdr 1691 (d. ?)
son Johan Johansson Brander 17.3.1747 i Vihandi hos Anders Ojala
dr Brita Johansdr Brander 1745 hos Junelius i Brahestad
son Joseph Christersson Brander 11.6.1752 (SL) ( vuoden 1763 jälkeen sivulla 20)

Sukunimen Brander ovat saaneet molemmat Britan aiemmista avioliitosta syntyneet lapset ja Brita-tyttärelle on merkitty isäpuolensa patronyymi. Toisaalla samassa kirjassa on "pig Anna Nilsdr Kutilainen 1740 gift till Vihandi 1760". Britan tytär oli 29.9.1760 mennyt naimisiin reserviläinen Johan Johansson Widjebomin kanssa.

Britan yhteiselo Christer Josepsson Branderin kanssa päättyi Pommerin sotaan, jonne mies lähti Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantin komppanian sotilaana 33. Paikan päällä Brander karkasi Ruotsin armeijasta (tai hävisi muuten luvatta) 4.10.1760. Brita Thomasdotter ei halunnut jäädä ihmettelemään tai odottelemaan ja sai kuninkaalta 14.9.1763 luvan uuteen avioliittoonsa (Turun tuomiokapituli E I 9:175). Häänsä Pehkolan kylän Niemelän talon vanhan isännän Erik Erikssonin (s. 1701) kanssa pidettiin 8.1.1764.

Perttusen puhtaaksikirjoittama asukasluettelo 1763-1775 kertoo, että avioliitto jäi varsin lyhyeksi, sillä Erik kuoli 22.3.1766. Sekä Brita että Joseph-poikansa muuttivat vuonna 1767 Vihantiin. Joseph merkittiin siellä rippikirjaan renkinä ja Brita oli ainakin hetken ensimmäisestä (?) avioliitostaan syntyneen Annan perheessä. Myöhempi kohtalonsa on tuntematon.

Kytäjän kartanon päärakennus Museovirasto CC BY 4.0

Haastateltava oli ollut häntä [kamariherra Constantin Linder] vastassa Hyvinkään asemalla ja junan tultua oli kamariherra tuonut ensiksi hänelle korin sanoen:

"Pist lämpöisteen, se on karru." (Hän puhui huonosti suomenkieltä.) Halme oli pannut sen heinien alle rekeen, Linderin mennessä takaisin asemalaiturille. Tultuaan vihdoin asettui hän rekeen, kysyen ennen liikkeelle lähtöä:

"Mihin sinä sen panit?"

"Heinien alle, herra..."

"Älä helviti, siel on karru!"

Kamariherra piti korin sylissään koko matkan, ajajan vaivatessa päätään kysymyksellä, mikä ihme se "karru" oikeastaan oli.

Se oli Marianpäivän aikaan [25.3.?], kun karhunpenikka tuotiin. Kesällä se jo kuljeskeli kartanonväen perässä pitkin seutua kuin uskollinen koira.

Yli-Kittelässä oli kamariherra opettanut karhuansa ystävällisesti suhtautumaan lampaisiin. Torpan pikkutyttö piteli karitsaa sylissään ja karhu tahtoi sen kaapata lattialle. Kamariherra opetti jalompia asioita mesikämmenelle puukangella ja lopuksi oppikin karhu viattomasti leikkimään tuonikäisensä lampaan lapsen kanssa.

Siihen aikaan pidettiin Kytäjällä joka kesä yhden kerran jumalanpalvelus, jonka toimitti Nurmijärven kirkkoherra. Tilaisuuteen kertyi runsaasti kansaa ympäristöpitäjiä myöten, heitä ei kaikkia suinkaan kehoittanut jumalanpalvelus tulemaan, vaan kertyvässä suuressa väkijoukossa oli isännillä ja emännillä tilaisuus pestata itselleen palvelusväkeä ja rengeillä ja piioilla oli tailaisuus saada itselleen palveluspaikka. Siis Kytäjällä pidettiin samanlaisia "piikamarkkinoita" kuin nykyään Lahdessa köyrin aikana.

Kesänä, jolloin karhunpentu oli kartanossa, sattui jumalanpalveluksen aikana kommellus, jota herkemmät ja aremmat ihmiset vavisten muistivat pitkän aikaa. Karhunpenikka oli sangen sukkela pistämään nenänsä joka paikkaan. Niinpä se sattui juuri samana aikana tulemaan kirkonmenopaikalle. (Jumalanpalvelukset pidettiin ulkosalla.) Suurin osa läsnäolevista ei ollut tietoinen nkesyn karhun olosta kartanossa ja niinpä alkoi yleinen pakokauhu. Vain harvat vieraspaikkakuntalaiset ja alustalaiset jäivät paikoilleen. Karhu käyttäytyi kuitenkin varsin siivostiu. Istuutui vain takajaloilleen vastapäätä saarnaajaa ja alkoi vakavasti "kuunnella" pitäen tatkoin silmällä papin ilmeitä.

Kartanon puutarhurin kanssa karhu oli huonoissa väleissä. Se kun möyri puutarhan istutukset perinpohjin. Puutarhuri kuritti sitä sen vuoksi useita kertoja ja hyväluontoinen ja lauhkea kun oli, alistui karhu tavallisesti kuritukseen. Kerran se kuitenkin suuttui puutarhurille, kun tämä taas oli karkoittamassa sitä puutarhasta. Mitään pahaa se ei miekkoselle tehnyt, isällisesti kurikoiden kämmenillään vain saatteli tyynesti miehen puutarhan portille ja sulki sen sitten ällistyneen puutarhurin nenän edestä.

Keittiön puolella pidettiin karhusta, mutta sangen huonosti se palkitsi piioilta saamansa makupalat ja hyväilyt. Se sattui nimittäin kerran pääsemään yksin keittiöön. Kiireesti se tuhosi palvelijoiden puolivalmiiksi valmistetun päivällisen, veti kaiken alas pöydältä ja hotki suuhunsa. Ruoka-astiatkin se hilpeässä pahankurisuudessaan murskasi muruiksi. 

Pitkäikäinen ei karhusta tullut. Pyhäinpäivän aikaan löydettiin se kuolleena kopistaan.

HKM CC BY 4.0

Helsingin kaupunginmuseon selitteen mukaan yllä on vuoteen 1925 ajoitettu otos Temppeliaukiolta, jossa "Keskellä Fredrikinkatu. Talonrakennustöitä Lutherinkatu 8:ssa".

Helsingin sanomat 22.7.1927 vastaa:

Tämän suurehkon aukean - johon alkujaan piti tulla kirkko, jota ei sinne kuitenkaan rakenneta - ympäristö on nyt valmiiksi rakennettu, sinne on noussut yleensä siistejä ja kauniita taloja, jotka kehänä kiertävät keskelleen jääneen vuoren, ja on seutu nykyiselläänkin, saatikka sitten kun tuota vuorta ruvetaan puistoksi viljelemään, kaupunkimme kauniimpia paikkoja. Miten tuota »aukeaa» on ruvettava viljelemään ja puistottamaan, se kysymys jääköön tässä sivuun - kaupungin puutarhalautakunnan on siitä kyllä ajoissa valmistettava ehdotus. Mutta eräs omituinen käytäntö, johon tuo vuori nyt toistaiseksi on otettu, ansaitsee koskettamista.

Siitä on näet tehty - pyykinkuivauspaikka! Sinne on pystytetty suuri määrä hirsipuun näköisiä, kaameita telineitä, joiden väliin pingoitetaan pyykkinuorat, ja siellä nyt heiluvat aamusta iltaan - varsinkin keväisin ja syksyisin - lähitalojen, ehkä etäisempäinkin, paidat ja alushousut, hameet ja pöksyt. No, ne on tietysti pesty, eivätkä siis levitä mitään tuoksua. Mutta on se sangen merkillinen näky keskellä pääkaupungin uljaasti rakennettua toriaukeaa! Aivan yhtä hyvällä syyllä ja oikeudella voitaisiin kai samanlaisia telineitä pystyttää esim. Rautatie- tai Kasarmintorille, miksei vetää pyykkinuoria ja ripustaa pesuvaatteita Esplanaadinkin puitten väliin. Se muistuttaa tuo näky suuressa määrin edesmenneitä, patriarkkaalisia pikkukaupunkioloja, eikäpä taida sentään enää olla sallittua pikkukaupungeissammekaan kuivattaa pyykkiä keskellä kaupungin toreja tai muita aukeamia.

Käytännöllistähän tuo saattaa olla pesumuijille ja muillekin seudun asukkaille, jotka ovat ehtineet pystyttää Temppeliaukealle telineitään, kaikki eivät kuulu mahtuvan mukaan. Mutta kaupungin viranomaisten olisi syytä, ehkä samalla kuin käyvät Taivallahden tuoksuja haistelemassa, pistäytyä katsomassa, miten idylliseltä Temppeliaukea näyttää, kun siellä pyykkejä kuivataan, ja mahdollisesti antaa asiasta joitakin määräyksiä.